Kirjoituskampanja keväällä 2010, Helena Tervo:

Uhanalaiseksi määritelty ruijanesikko kasvaa Suomessa vain Perämeren rannikolla vesirajan tuntumassa avoimilla tulvivilla ja hiesuisilla rantaniityillä ja –laitumilla.  Tällaisen paikan muodostaa Virpiniemen edustalla sijaitseva  Hoikka- ja Iso-Hiukeen välissä oleva kosteikko. Siellä voi nähdä noin 10-20 cm korkean heleänvihreän pyöreälehtisen kasvin, jonka pienet hohtavan vaaleanpunaiset, joskus sinipunertavat kukat tervehtivät alkukesän kulkijaa. 

 
Tutustuin tähän pieneen rantakosteikon seasta eri vaalean sinipunertavissa sävyissä loistavaan kukkaseen jo 70-luvun loppupuolella. Olimme silloisen poikaystäväni kanssa viettämässä juhannusta Hiukeissa. Irtaannuimme muusta nuotion ympärille kerääntyneestä nuorten joukosta ja lähdimme kävelylle saaren toiseen päähän.  Kun tulimme kahta Hiukeiden saarta yhdistävään  kosteikon reunaan tähysimme Iso-Hiukeen puolelle majakkaa kohti, kohtasimme ikimuistoisen näyn. Koko kenttä loisto violetin eri sävyissä välillä yhtenäisenä kukkaketona, välillä siellä täällä olevina vaalean sinipunertavina laikkuina.  Läntisen taivaan rantaan laskeva aurinko loi viistosti säteitään, yön kosteus nousi tuskin havaittavana usvana maan pinnasta.

Meni kauan  ennen kuin löysin kirjatietoa kasvista.  Vuonna 1986 Otava julkaisi kirjan Maarianheinä, mesimarja ja timotei, jossa esitellään Suomen luonnonvaraisia kasveja. Kuinka ollakaan, heti kolmannella sivulla esiin tupsahti juuri oikean näköinen piirroskuva etsimästäni.  Vihdoin sain tietoa tästä ihmeellisesti mieltäni kiehtovasta kasvista. Nimeksi paljastui ruijanesikko.

Ruijanesikko kasvaa Suomessa vain Perämeren rantamilla, mutta myös Pohjois-Norjassa Jäämeren rannikolla sekä Vienanmeren rantamilla.  Vaikka nimi ruijanesikko viittaa Norjan suuntaan tämä Perämerellä kasvava laji muistuttaa suuresti Vienanmeren esikkotyyppiä. Ja kun tiedetään, että  Perämeren ja Vienanmeren välillä mannerjäätikön peräännyttyä oli lyhytaikainen salmiyhteys, uskotaan, että ruijanesikko kulkeutui länteen tätä reittiä pitkin.  Tämän ruijanesikkokannan  oletetaan talvehtineen jääkauden ylitse jossain Siperian suunnalla.

Ruijanesikon ensikohtaamisen jälkeen olemme juhannuksen alusviikolla lähes joka vuosi suunnanneet purjeveneemme keulan kohti Maijanlettoa. Jokin kumma kiehtoo tässä kasvissa. Liekö tieto sen alkuperästä syynä vai mikä. Yhdistänkö omat juureni, jotka ovat peräisin äitini kautta Vienan Karjalassa, tähän kasviin vai mikä saa minut aina uudestaan ja uudestaan polvistumaan vain noin reilun kymmenen sentin korkuisen vaatimattoman pienen kukkasen eteen ja tähystämään sitä kameran linssin läpi. On vuosia, jolloin kukkia ei näyt juuri lainkaan. Tuolloin käy mielessä, että se on hävinnyt kamppailun olemassaolostaan. Mutta sitten tulee taas aika, kuten viime kesä, jolloin se kukoistaa runsaana ja väriloisto on henkeäsalpaava.  Ja otoksia syntyy. Ja niitä pitää sitten verrata toisiinsa ja ihmetellä  sydämenmuotoisten terälehtien muodostamaa kukkaa, sen keltaista silmää, terälehtien herkkiä värisävyjä.

 
Vuosia sitten painatin kukkakortin, johon tietenkin valitsin suosikkini.  Kortin kautta olen tutustunut Kiviniemen sataman kesätapahtumissa joihinkin itseäni vanhempiin naisiin,  jotka ovat kertoneet lapsuuteensa liittyvän tarinansa kortin välityksellä. He ovat olleet hyvin iloisia, kun olen poiminut korttiin tuhansien kasvien joukosta juuri sen pikkuisen kukan, jolla on tietty merkitys myös heidän elämässään.  Pikkutyttönä  kuljin  isäni  matkassa Kraaselissa,  sieltä niitä poimittiin juuri ennen juhannusta, joku muisteli. Toinen taas kertoi keränneensä niitä Ongalta. Joku sanoi käyneensä Oulun torilla myymässä pieniä kimppuja. Mutta ei se mikään ruijanesikko ole, joku on sanonut. Se on hevosenkusikukka. Toisen mielestä siperianesikko. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. 

 
Nykyisin ruijanesikko on rauhoitettu Suomessa. Maankohoamisen ja laiduntamisen loppumisen myötä sen pelätään huonona kilpailijana tukehtuvan voimakkaampien kasvien jalkoihin. Jokin vuosi sitten olimme koko perheellä raivaamassa pajukkoa Halosenniemessä Haukiputaan luonnonsuojeluyhdistyksen järjestämässä tempauksessa. Siellä pelastettiin ruijanesikolle kasvualustaa raivaamalla pajukkoa rantaniityltä.   Viime syksynä oli Kalevassa kirjoitus, jossa kerrottiin ruijanesikon taimien kasvatuksesta ja niiden siirtämisestä alkuperäiseen kasvuympäristöönsä. Kasvi on määritelty erittäin uhanalaiseksi ja sen esiintyminen on yhä harvinaisempaa.  Lehtiartikkelissa Oulun yliopiston kasvitieteellisen puutarhan johtaja kertoo, että ensimmäistä kertaa Suomessa uhanalaista kasvia palautetaan näin suuressa määrin puutarhaoloista takaisin alkuperäiseen elinympäristöönsä.

 
Olen hyvin iloinen siitä, että jo yli 30 vuotta pieni kukkanen on kutsunut meidät juhannuksen alla luokseen.  Ruijanesikon eloa seuraamalla olen  saanut kirjata lokikirjaan lyhyen kommentin, johon aina liittyy myös muisto ensisuudelmasta majakan portailla.