Saukkolajeja on yhteensä 13. Saukkoja elää lähes kaikkialla Euroopassa, paikoitellen Pohjois-Afrikassa sekä laajalti Aasiassa. Pohjoisessa laji on levinnyt jopa Jäämeren äärille. 1900-luvulla alkanut kannan taantuminen on aiheuttanut sen häviämisen monilta alueilta. Suomessa saukon levinneisyys käsittää periaatteessa koko maan.

Saukot rantajäällä. Kuva: Sinikka Havia

Saukko on sopeutunut kahteen ympäristöön. Se on elintapojensa vuoksi sidottu kapeaan vyöhykkeeseen veden ja maan välissä. Saukko pyydystää käytännössä kaiken ravintonsa vedestä, mutta useimmiten syö, lepää ja hoitaa turkkinsa sukelluskuntoon rannalla. Se liikkuu kuitenkin joskus maata pitkin vesistöstä toiseen. Saukko viihtyy yhtä hyvin merenlahden ja ison ulapan kuin erämaassa poimuilevan pikku puronkin partailla. Keskeistä saukolle on saalistuskelpoisten kalojen ja talvisen sulaveden löytyminen sen elinalueelta.

Saukon ruumis on noin 50–100 senttiä pitkä ja sen hännän pituus on noin 25–55 cm. Täysikasvuinen saukko painaa 3-15 kiloa.

Saukko on sopeutunut vesielämään – sen virtaviivainen, hyljettä muistuttava ruumiinmuoto, vedenpitävä turkki, jalkojen räpylät, tuntokarvat ja tyvestä leveä häntä edesauttavat sen liikkumista vedessä. Saukon näkö on heikko, mutta haju- ja kuuloaisti tarkat. Tuntokarvat helpottavat saaliin löytämistä pimeistä pohjavesistä. Tiheän turkin aluskarva pysyy koko ajan kuivana ja eristää lämpöä hyvin, eläin tarkenee hyisessä elementissään sydäntalvellakin. Saukko voi saalistaessaan pysytellä veden alla useita minuutteja.

Kalat ja sammakot muodostavat 80 % saukon ravinnosta. Tavallisinta ravintoa ovat pienet särkikalat, talvella sammakot korvaavat suuren osan kalaravinnosta ja kaloista simput nousevat tärkeimmiksi. Saaliiksi kelpaavat toisinaan myös vesimyyrä ja piisami, ravut, vesilintujen poikaset, matelijat ja jopa vesihyönteiset – erityisesti se on kuitenkin erikoistunut pyytämään pohjamudissa eläviä kalalajeja ja muita eläimiä. Vain aniharvoin saukko saa kiinni avovesien nopean lohen tai suuren hauen.

Saukkonaaraan elinpiiri on tavallisesti 20-40 km erilaisia vesistöreittejä - jokia, pikkulampia ja puroja ja lukematon määrä pikkuojia, joissa saukot vierailevat satunnaisemmin. Naarasta kookkaampien koiraiden elinalueelle mahtuu useiden naaraiden koko elinpiiri. Saukko liikkuu laajalla elinpiirillään lähes taukoamatta, ja se voi vuorokaudessa liikkua talvellakin 2-4 kilometriä, joskus jopa toistakymmentä kilometriä. Kesällä saukon elinpiiriksi riittäisi pienempi elinalue, mutta talvi on vesistöjen jäädyttyä saukolle kriittistä aikaa, koska sen on löydettävä elinpiiriltään avoimia teitä veteen saalistusta varten. Tällöin keskeisiksi saukkohavaintojen tekopaikoiksi muodostuvat virtojen sulapaikat ja koskien partaat. Kovat pakkastalvet harventavat saukkokantaa, leutojen talvien jälkeen yksilötiheys jälleen kasvaa.

Saukon jälkien tunnistaminen talvihangilla on helppoja. Muiden näätäeläinten tavoin saukko jättää parijäljet, ja ne ovat selvästi kookkaammat kuin minkillä tai hillerillä. Lyhytraajaisen saukon polulle tunnusomaista on kuitenkin hankea viistäneen vatsan laahausjälki. Jokitörmissä ja alamäkitaipaleilla eläin liukuu mahallaan.

Saukon tapa liukua mahallaan tulkitaan nykyään tavaksi säästää energiaa, liukuminen on helpompaa kuin upottavassa hangessa hyppiminen. Toisinaan jäljistä voi kuitenkin havaita, että saukko on kiivennyt rantapenkalle ja laskenut taas heti alas, ilmeisesti vain huvitellakseen. Saukkoon liitetäänkin eläinlajina sosiaalisuus, älykkyys ja leikkisyys.

Saukon jäljet laiturilla. Kuva: Esko Vehtari

Muiden näätäeläinten liikkuminen hangilla muistuttaa saukon tapaa liikkua. Joitakin eroja kuitenkin on. Saukon tavoin minkki etenee parihypyin. Niiden jäljet erottaa kuitenkin toisistaan koon perusteella. Minkki jättää saukkoa pienemmt jäljet. Piisamin ja majavan jäljet taas erottaa saukon jäljistä niiden erikokoisista käpälistä – niiden etujalkoja isommat takajalat toimivat uidessa räpylöinä.

Yli 13 sentin levyinen jälkipari tai mahajälki ja tulitikkua suuremmat käpälänjäljet kuuluvat lähes poikkeuksetta saukolle.

Kevättalvella luonnossa onnekas luonnossa liikkuja saattaa päästä todistamaan sitä, kuinka saukot ”viettävät häitään” keskenään kisaillen. Poikaset syntyvät lumettomana aikana, pentuja on yhdestä kolmeen. Pesäluola voi sijaita kauempana rannasta, mutta usein se on kuitenkin jokitörmän onkalossa tai puunjuurakon alla. Parin kuukauden ikäiset saukot opettelevat saukonelämää rannoilla, alle puolivuotiaina ne kykenevät jo saamaan itse saalista. Pennut kuitenkin seuraavat emoaan seuraavan talven ajan, kunnes keväällä emo ei enää suostu jakamaan saalistaan jo itsensä kokoisten poikasten kanssa. Yhdessä liikkuvat saukot kuuluvatkin yleensä samaan poikueeseen.

Sukukypsäksi saukko tulee vasta kolmivuotiaana. Poikaskuolleisuuden ollessa suuri ja naaraan saadessa keskimäärin vain kaksi poikuetta elinaikanaan vähäinenkin aikuisten yksilöiden kuolevuutta lisäävä tekijä voi nopeasti romahduttaa kannan sukupuuton partaalle.

Saukko lukeutuu aidoimpiin ”alkusuomalaisiin” ja lienee kotiutunut maahamme heti, kun vesistöt viimeksi vetäytyvän jäätikön jäljiltä avautuivat. Arvokasturkkinen ja elintavoiltaan erikoinen vesipeto on aina kiinnostanut ihmisiä. Tähän viittaavat esimerkiksi monet saukkoalkuiset paikannimet.

Saukon turkki oli tiheytensä vuoksi arvokasta kauppatavaraa ja innokkaan metsästyksen johdosta laji harvinaistui sukupuuton partaalle kahteenkin kertaan – molemmilla kerroilla rauhoitus on pelastanut lajin.

Rauhoituksen jälkeen saukko on levinnyt takaisin entisille elinalueilleen ja onkin loistava esimerkki luonnonsuojelun onnistumisesta.

Nykypäivinä saukon pahimpana uhkana ovat lajin ekologiaan liittyvät ongelmat. Usein jo vesiväylän perkaaminen tai vesistön säännöstely karkottaa saukon. Pienvesiemme ravintoketjun huippupetona saukko on erityisen alttiina ympäristömyrkkyjen haitallisille vaikutuksille. Liikenneonnettomuuksien jälkeen kalanpyydyksiin hukkuminen on saukon yleisin tapaturmainen kuolinsyy. Kalanpyydykset voivat koitua kohtaloksi niihin kalansaaliin perässä hakeutuvalle saukolle – joskus saukko voi menehtyä verkkoonkin. Tyypillisempää kuitenkin on, että eläin hukkuu rysään tai katiskaan.

Lähteet:

Liisa Hulkko: Avantouimarit. Luonnonsuojelija 1/2012.

Luonnossa – Nisäkkäät 1. Weilin&Göös Oy, 2008.

Suomen eläimet 1 – Nisäkkäät. Weilin & Göös Oy, 1987.

Suomen luonto – Nisäkkäät. Weilin & Göös, 1997.