Yksi suurimmista vesistöihin kohdistuvasta ongelmasta on eroosio ja kiintoaineskuormitus. Tosin osa eroosiosta on täysin luontaista, mutta pääosa eroosiosta on täysin ihmistoiminnasta aiheutunutta. Tämä ongelma on erityisesti havaittavissa pienvesistöissä ja jokiluonnossa. Ongelmasta kärsii koko valuma-alue, järvien ja merenlahtien toimiessa saostusalueina. Kiintoaineksen kulkeutumisesta syntyy monenlaisia suoria ja välillisiä ongelmia. Suuri osa ongelmista on haitaksi luonnolle, osa ongelmista haittaa ihmistä. Perustava syy kiintoaineksen ja eroosion aiheutumiselle on ihmistoiminnot valuma-alueilla. Suurimpana syynä voidaan pitää maankuivatuksen takia tehtyä ojitustoimintaa. Yhdessä muiden ongelmien kanssa eroosio ja kiintoaineksen kulkeutuminen muodostaa ongelmakokonaisuuden, josta syntyy lisää ongelmia ja voimme huomata ongelmien johtavan uusiin ongelmiin.

 Nykyisinkin pieni osa eroosiosta on luontaista. Luontainen eroosio on tarpeellista ja vesistöjen eliöstä on siihen tottunut. Luontainen eroosio tuo vesistöön tarpeellista ravintoa ja ravinteita sekä uudistaa sedimenttikerroksia uudella hajotettavalla biomassalla. Vesistöjen normaali virtaama kuluttaa jokiuomaa ja rantoja irroittaen siitä kiintoainesta, paikoin jokiuoma myös hitaasti siirtyy paikasta toiseen eroosion seurauksena. Jokainen jokilaakso ja luonnonpuro on aikanaan syntynyt veden kaivaessa maaperään kulkureitin vedelle. Tosin isot jokilaaksot ovat pääosin jääkauden muovaamia, mutta eroosio on sen jälkeen kuluttanut vesistöjä nykyiseen tilaansa.

Vasta muutamia vuosikymmeniä sitten eroosio on kiihtynyt uudelleen, kun maa- ja metsätalousalueilla aloitettiin ojitustoiminta sekä asutusalueita on alettu kuivaamaan. Kaivettu ojaverkosto maassamme niin mittava, ettei eroosion haittavaikutuksilta ole voitu välttyä ja vesistöt ovat saaneet moninkertaisen kiintoaineskuormituksen luontaiseen tasoon verrattuna.

Eroosion syntyminen

Kiintoaineskulkeumat syntyvät pääosin ojituksen yhteydessä huuhtoutuvan maa-aineksen kulkeutumisena vesistöön. Maa- ja metsätalousalueilla tehdyt kuivatusojitukset ovat paikoin herkillä eroosioalueita. Eroosiota syntyy aina ojituksen jälkeen jonkin verran, kunnes irtonainen maa-aines on huuhtoutunut kaivetuista ojapenkereistä pois ja ojapenkereet alkavat kasvaa kasvillisuutta. Tätä ongelmaa vähennetään kaivuiden yhteydessä tehtävillä vesiensuojeluratkaisuilla, kuten kaivuukatkoilla, ojakohtaisilla lietetaskuilla ja laskuojien saostusaltailla, jotka keräävät kiintoainesta. Ojaeroosio saattaa kuitenkin jäädä aktiiviseksi, mikäli maalaji on herkästi huuhtoutuvaa ja kasvillisuus kiinnittyy siihen heikosti. Tällöin oja kuluu virtausvaihteluiden takia koko ajan ja kiintoainesta huuhtoutuu vesistöön sadekausien aikaan. Ojaeroosiota voi olla laajalla alueella tai vain pienissä kohteissa. Pitkään jatkunut eroosio saattaa levitä laajaksi vaurioksi ellei sitä pysäytetä. Normaali metsäoja saattaa eroosioitua epäsuotuisassa tapauksessa vaikka 5 m leveäksi ja 2 m syväksi "kanjoniksi". Tällöin kiintoainetta irtoaa jo useita tonneja metriltä.

Eroosion syntyyn vaikuttaa olennaisesti maanlaatu. Valuma-alueiden maaperän ollessa hienojakoista mineraaliainesta (esimerkiksi hiekkaa), tulee ongelma esiin varsin näkyvästi alapuolisessa vesistössä. Savimaiden kiintoaines näkyy sameavetisinä vesinä. Turvemaiden kiintoaines puolestaan kulkeutuu kevyenä kauas alapuolisiin järvialtaisiin. Vähiten herkkiä maanlaatuja eroosiolle ovat karkeat maalajit, kuten moreenialueet. Olennaisesti eroosion luonteeseen vaikuttaa siis maalajin partikkelikoko ja ominaispaino, jonka mukaan eroosio näkyy alapuolisessa vesistössä eri tavoin.

Mataloituminen

Kiintoaineksesta riippumatta eroosio aiheuttaa mataloitumista vesistön johonkin osaan joka tapauksessa. Hiekkaisilla maaperillä eroosion syntypaikan voi monasti suoraan jäljittää syntypaikalleen, koska painavana maalajina hieno mineraalimaa kulkeutuu maaperästä virtaaman mukana hitaasti ja laskeutuu nopeasti vesistön pohjaan. Näin tuoreet, hiekkavat eroosioalueet löytyvät seuraamalla hiekan kulkemaa reittiä yläjuoksulle, jolloin eroosiolohkeama tai ojituseroosion synnyttämä kohde löytyy. Hiekkamaiden eroosio on kuitenkin siitä hyvin hankala, että aikaa myöden se mataloittaa koko vesistön, kun hiekka kulkeutuu ylivirtaamien aikana alaspäin koko ajan. Hiekkamaista peräisin oleva eroosio on yksi haitallisimmista eroosiomuodoista vesistöä ajatellen. Mikäli eroosioalue on riittävän laaja, eikä se lakkaa, niin koko alapuolinen vesistö tulee aikaa myöden vaurioitumaan kiintoaineksesta. 

Vesitilavuuden vähentyessä virtaama kiihtyy ja kiintoaines kulkeutuu entistä tehokkaammin alapuolisille alueille. Tulva-aikoina kiintoainesta kulkeutuu rannoille ja aines täyttää  ranta-alueillakin monttuja ja kuoppia. Mataloituminen aiheuttaa eliölajeille voimakkaita muutoksia.Vesisyvyyden aleneminen ja pohjan laadun yksipuolistuminen vähentää lähes kaikkia eliölajeja. Kalalajisto köyhtyy, esimerkiksi made häviää. Ravintoketjuun syntyy muutoksia, kun vesihyönteislajisto taantuu ja tuotanto alenee. Myös kalojen koko pienenee ja vesistöön jää vain pienikokoisempia yksilöitä. Ravinnostakin saattaa joissakin tapauksissa olla pulaa. Erityisesti kiintoaines vaikeuttaa virtakutuisten kalojen lisääntymistä.

Taimen kutee syksyllä mädin karkeaan soraikkoon virtaavaan veteen. Mätijyväset kuluttavat runsaasti happea ja selvitäkseen kevääseen saakka niiden tulisi saada olla soraikon seassa. Heikentyneissä vesissä kiintoaines on kuitenkin haittana pääosassa kutualueita ja hiekka saattaa haudata mätijyviä puroissa. Myös keväällä kuoriutuneille pienille poikasille ei ole riittäviä suojapaikkoja, kun kivien kolot ovat täyttyneet kiintoaineksella.

Moni taimenpuro kärsii voimakkaasti kiintoaineksesta, erityisesti hiekasta. Mataloituminen ja heikentyneet lisääntymismahdollisuudet muuttavat pienvesiä niin, että niiden kalantuotantopotentiaali ei ulotu alapuoliseen vesistöön, kuten ennen. Kalasto jää paikalliseksi kannaksi ja kääpiöityy. Jäljelle jää geneettisesti arvokas taimenkanta, joka elää ikään kuin reservaatissa heikentyneessä purossa.

Kun kuuntelee vuosikymmenten takaisia juttuja, kerrotaan niissä lähes poikkeuksetta pienten purojen ja jokien olleen erinomaisia kalapaikkoja. Nykyisellään vesisyvyyttä saattaa olla muutamia kymmeniä senttejä, vaikka ennen vettä on ollut paikoin useita metrejä. Myös kalalajisto on voimakkaasti taantunut. Monissa puroissa on ollut ennen runsas rapukanta, jokihelmisimpukkaa, taimen, harjus, hauki, ahven, särki ja made. Lisäksi kivennuoliainen ja kivisimppu. Nykyisin tavataan ehkä vain taimenta, joka sekin on kääpiöitynyt ja tuotantopotentiaaliltaan heikossa tilassa.

Savisameiden ja turvemaiden aiheuttama mataloituminen on hiekkamaihin verrattuna erilaista. Savisameus haittaa jonkin verran kalaston elämää näkösyvyyden heikentymisenä ja hieno kiintoaines liettyy kaikkialle hidasvirtaisille alueille peittäen pohjaa. Savisameus alentaa vesistön tuotantopotentiaalia.

Turvemaiden kiintoaineskulkeumat aiheuttavat suvantopaikkojen liettymistä ja järvenlahtien mataloitumista. Turvemaan kiintoaines yksipuolistaa pohjaeläinlajistoa, mm. surviaissääsket lisääntyvät. Turveperäisestä maasta lisäksi liukee orgaanisia aineksia veteen alentaen mm. veden happamuutta sekä lisäämällä veden väriä, rautapitoisutta jne.

Kiintoaineksen kulkeutuminen vesitöihin ja niiden mataloituminen tuo mukanaan paikoin rehevöitymisen ongelmaksi asti. Rehevöityminen lisääntyy erityisesti ravinnepitoisten veden ja kiintoainesten kanssa. Hiekkamaiden kiintoaines ei lisää suoranaisesti rehevöitymistä, mutta mataloituneille alueille jäävä orgaaninen aines mahdollistaa hyvin rehevöitymisestä johtuvan umpeenkasvun. Kun vesisyvyys madaltuu, pääsee auringonvalo yhteyttämään pohjaan saakka ja riittävän veden ravinnemäärän kanssa siitä syntyy umpeenkasvua ja biomassan kasvamista vesistöön. Tämä on havaittavissa hyvin umpeenkasvuna matalareunaisilla puroilla, joiden vesirajaan kulkeutuu ravinteikasta kiintoainesta. Myös järvien lahtiin ja muihin kiintoaineksen mataloittamiin paikkoihin umpeenkasvu on hyvin yleistä.

18.2.2010 TT