Tämä on kuvaus expeditio-tyyppisestä matkasta Vodlajärven kansallispuistoon Karjalan ja Arkangelin oblastien rajalla, joka tehtiin 13.7.-25.7.1995. Matkaan osallistui 4 suomalaista ja yksi venäläinen opas sekä puiston työntekijöitä matkan varrelta. Jutun loppuosassa on kuvaus lyhyistä yksityisretkistä Hiipinätuntureille Kuolassa sekä Solovetskin saaristoon.
Tällä kertaa Petroskoissa oli vastassa herra Tigushkinin (puiston turismivastaava) lisäksi15-v Maksim, joka toimi tulkkina, kaveri oli pari viikkoa sitten tullut jenkeistä, jossa oli vaihto-oppilaana, ja puhui aika hyvin amerikan englantia.
Ottaen huomioon lyhyt varoitusaika (1 vko) oli Tigushkin tehnyt hyvän rungon expeditiolle puiston läpi. Maksuksi tuli 271 USD/4 henkilöä, siihen ei kuulunut kantosiipialusta Äänisen yli, joka maksoi 42 mk/hlö, eikä matkoja puiston reunalta pois julkisin kulkuneuvoin, 5-6 mk.
Matkustimme normaaliin tapaan Kuhaniemeen puiston bussilla, matkalla pysähdyimme pitkäksi aikaa, 15 min, odottamaan tukkirekan lastausta.
Kuhaniemessä alkoikin melko massiivinen neuvottelu hra Gudymin (rangerien pomo) kanssa reitistä ja yksityiskohdista. Neuvottelusta ei olisi tullut mitään ilman paikalle jostain haalittua Moskovalaista, joka osasi hyvin englantia. Meitä ikäänkuin pelotellaan matkan vaikeuksista, vaikka mielestämme olemme hyvin varustautuneita, 14 vrk kuivamuonaa, kalastusvälineet, vesistönylitysvälineet ym. Hätälähettimet, radiopuhelimet ym. puuttuivat, jotka pitäisi vaativalla expeditiolla tietenkin olla. Viimeistään nämä varusteet olisivat varmaan vakuuttaneet venäläiset. Lopulta allekirjoitamme paperin, jossa sitoudumme olemaan odottamatta minkäänlaista apua puisto-organisaatiolta Tun-ozeran ja Pelozeran välillä, jolla ei tällä hetkellä ole rangeria, ja rangeriasemien välikin on aika suuri.
Ottaen huomioon viikon varoitusajan, joka oli käytännössä rangereille vielä lyhyempi, ymmärrämme vaikeudet. Tiedonkulku Tigushkinin (Petroskoissa) ja rangerien (Kuhaniemessä ja asemilla) välillä on kangerrellut. Gudym on sitä mieltä että puisto ei pysty järjestämään uloskuljetusta pohjoisesta Kalgatsihasta, joten päädymme tulemaan ulos Pel-ozeran aseman kautta, joka on lännessä. Poiskuljetus tapahtuisi Valdain pikkukaupungin kautta. Tämä sopii yhtä hyvin, vaikka Kalgatsiha jää näkemättä, tulee matkan varrelle slti puiston keskiosat ja ydinalueet. Kestää vielä tovin ennenkuin he uskovat että kestämme itikat, satunnaiset "semi-dead" -vankikarkurit, joita silloin tällöin pakenee hakkuutyömailta, joita silloin tällöin tehdään vankityövoimalla. Ja ennenkaikkea että emme itse ole "semi-dead" kun tulemme sieltä pois. Itseasiassa me olemme yhtä huolissamme mukaan tulevasta Vladimir "Volodja" Pavlovista, kuin he meistä. Volodja on valmistautunut, vaikka kesäkuun alussa puhuimme tästä expeditiosta että se olisi vasta elokuussa.
Lähdemme Novkudaan. Matkalla Vodlajärvellä nähdään mielenkiintoinen ilmiö: joitakin partikkeleita leijuu ilmassa saarien yläpuolella kuin valtavia itikkaparvia. Ilmiö näkyy useiden satojen metrien päähän, eikä kiikareillakaan erota mistä partikkeleista on kyse. Tulen siihen tulokseen että kyse on sähkökentästä, joka nostaa kuivia hiukkasia, neulasia yms. rojua saaren metsästä ja puista puiden yläpuolelle, kuusten latvojen kärjistä lähteviksi pystysuoriksi pilareiksi, jotka vaihtavat muotoaan ja "elävät" tuulessa, joka ei pysty kuitenkaan hajottamaan niitä. Ilmassa on ukkosen tuntua ja suuria mustia pilviä, vaikka ei salamoikaan tai sada.
Ileksajoen suulla nähdään jälleen kerran merikotka, saavumme Novkudaan, joka on tyhjillään, saunomme ja yövymme tuvassa.
Luzan vakituinen rangeri on nimeltään Anatoli, katselemme hänen kuva-albumiaan, jossa on kuvia mm. Baikonurist.a. Yö on suhteellisen tuskainen kuumassa kämpässä, jossa itikat vaivaavat.
Ylitämme pienen kosken, joka on vain Ileksan haarassa ja jatkamme Aleksanterin veneelle, jolla hän on tullut Monasterskojelta. Raivaaja-Mihail palaa takaisin, Anatoli, Volodja sekä Aleksander jatkavat hitusen ylikuormatun tuntuisessa veneessä. Anatolin koira juoksee rannalla, ylittää Ileksan uimalla pariinkin otteeseen. Anatolin koiralle kelpaa kaikki mitä ihmisiltä vaan jää tähteeksi, hauen selkärängat se rouskuttaa nopeasti ettei toiset koirat tule apajille. Luzan laiturilta se pisteli poskeensa kalat elävältä, jos ne eivät sattuneet olemaan Anatolille tarpeeksi isoja.
Ileksan itäpuolella on joki-järvi-systeemi jonka perukoille ajamme veneellä. Tästä on tarkoitus kuljettaa kamat veneellä Monasterskojen kämpälle, ja kävellä maitse järvelle, josta kuljetus veneellä rangeriasemalle. Syömme lounasta pienellä tuvalla, joka on vanhan, taimettuneen, hakkuuaukikon keskellä.
Aleksander on tästä eteenpäin oppaamme, vastuullinen suunnistaja. Matkanteko on liiankin leppoisaa ilman rinkkoja, kuljemme helppokulkuisen näköisiä soita reunustavia mäntykankaita tuvalle, joka sijaitsee n. 100 m Monasterskojen rannasta. Rannalla odottelemme Anatolia ja saamme märän kyydin Monasterskojen rangeriasemalle.
Niemellä, jossa asema sijaitsee on ollut luostari. Sen, tai jonkin, perustuksia ja maavalleja on siellä täällä näkyvissä, vaikkei mitään ole pystyssä maanpinnan yläpuolla. Koivikko on vallannut kaiken. Korkeasta männystä näkee yli koko Monasterskojen ja aseman, jolla Aleksander on viettänyt jo 14 vuotta, ympäri vuoden. Myöhemmin meille selviää että hän on "osa metsää", tuntee seudut kuin omat taskunsa, tiesi eräänkin suosaaren, jossa kävin, ja on samoillut metsiä paljon kauemmin kuin mitä puisto on ollut olemassa.
Monasterskojella on kaksi tupaa, vähemmän käytetyssä kuivataan kalaa ja haju on sen mukainen. Talon vieressä on läjä vanhoja akkukennoja. Yövymme teltoissa.
Ileksan varressa on pieni kuivunut lampi jonka pohjalla on kuolleita, osin eläviä hauenpoikasia. Anatoli ja Aleksander vievät rinkkoja ylöspäin, me jatkamme kävellen jokivartta. Seuraavalla koskella löydämme veneen ja rinkat, A ja A ovat jatkaneet kävellen ylöspäin suunnitellulle leiripaikalle, toivottavasti ei sentään tulia etukäteen tekemään. Matka jatkuu todella helppoa hiekkaista mäntykangasta Ileksan ja erään järven erottavalle kapealle kannakselle, jossa on keittokatos sekä eräs Pietarilainen perhe leiriytyneenä. Kannaksella on pieni muistomerkki, ellei peräti hauta, erään koskessa hukkuneen retkeilijän muistoksi. Paikka on aika hieno.
Illalla teemme kukin omia retkiä lähiympäristöön mutta Volodja hermostuu ärsyttävän aikaisin, tuskin pimeääkään on tullut, ja ampuu raketteja, viheltää ja huutaa. Tässä vaiheessa teen selväksi ettei tarvitse huolestua ihan heti. Soilla on mielettömästi lakkoja. A ja A:kin lähtevät, mutta tulevat illalla yllättäen takaisin ja soitamme Pietarilaisperheen kitaraa ja tunnelma on kuin "ystävyyden illassa".
Anatoli lähtee veneellä viemaan tavroita, me jatkamme Aleksanderin opastuksella mäntykangasta kohti pientä järveä, josta käännymme länteen Ileksan varteen. Kohta saavumme Tun-ozeran kämpälle, josta tosin on Tun-ozeralle vielä matkaa jokunen kilometri. Paikalla on uuden mökin rakennus kesken, kuten monella muullakin rangeriasemalla. Lounastamme, pidämme sadetta, ja jatkamme Tun-ozeralle.
Tun-järvi on mieletömän kaislikkoinen, tuntuu kuin muuta eil olisikaan kuin kaislikkoa. Sen keskellä menee väylä, ja jotenkin Aleksander suunnistaa kohti Ileksan suistoa, josta matka jatkuu vielä melkoisen rupeaman ylös Ileksaa. Vastaan tulee kanoottiseurue. Jäämme Ileksan varteen yöksi, Aleksanderille heitämme hyvästit.
Illalla on hyvä piipahtaa valtavalle Tun-järvensuolle, josta ei venäläisten mukaan ole mahdollista mennä yli. Jos Aleksander olisi sen sanonut, olisin voinut uskoakin, mutta muiden sanomana se on vaikeaa. Itseasiassa olemme vain eräällä Tun-järvensuon osasuolla, joka tulee hyvin lähelle Ileksaa. Ileksan rannalla kasvavista kuusista saa valtavan hienon näköalan usvaa nousevalle suolle hämärtyvässä taigassa. Nyt tuntuu siltä kuin olisimme jossakin hyvin kaukana kaikesta sivilisaatiosta. Matkaa on tehty viidettä päivää, ja se olis voitu ehkä kulkea koskemattomissa metsissä kokonaan, jos voimia olisi riittänyt, eivätkä venäläiset olisi vaikuttaneet reitinvalintaan.
Tapaamme ns. lounaspaikalla, jossa odotan, sovitussa paikassa, mutta ketään ei kuulu. Myöhemmin he tulevat ja saan kuulla että hekin olivat ns. sovitussa paikassa. En tahdo riidellä Volodjan kanssa siitä kuka oli oikeassa paikassa sillä näillä 1:200 000 kartoilla kumpikin on loppujen lopuksi oikeassa. Jokivarressa oli nimittäin kämppä jossa muut olivat, minä keittelin ruokani vanhan tuvan raunioiden vieressä, joka oli merkitty karttaan, jota kummatkin luulivat sovituksi paikaksi. Yövymme korkealla jokipenkalla, kanotistien leiripaikalla.
Sitten seuraa katastrofi: hakkuuaukio. Meidän pitäisi olla vielä yli 10 km puiston sisäpuolella, mutta silti saavumme hakkuulle. Typerintä on ettei edes oppaamme tiedä siitä mitään, saati tiestöstä joka tänne tulee. Saavumme kohteeseen, Kiriz-joen varteen, mutta ympärillä on laaja aukio. Emme vaivaudu etsimään parempaakaan paikkaa, vaan yövymme hakkuulla: puuta ainakin riittää poltettavaksi. Lämmin roihu siitä syntyykin ja se tuntuu sateen jälkeen pelkästään hyvältä.
Jatkamme hakkuuteitä pitkin ja lopulta löydämme tien joka vie Pel-ozeralle, jonne saavumme reippaan tiemarssin jälkeen.
Pel-ozeran rangerilla on kuin kirveellä veistetyt kasvot, emme tutustu häneen sen tarkemmin. Kämpän ympäristö on siivottomin mitä on nähty: jätekasa oven edessä. Uusi erittäin siisti kämppä on valmistumassa. Toivottavasti rangeria ei ole huijattu rakentamaan kertomalla että talo tulee hänelle, ja sitten myöhemmin siihen majoitetaan turisteja ja ranger saa palata savupirttiin. En pitäisi tällaista asetelmaa mahdottomana ottaen huomioon Volodjan kertomat jutut puisto-organisaation menettelytavoista.
Meitä tuli hakemaan Nikolai Andrejevits Gordin, joka on Valdain alueen vastuullinen johtaja, sekä kuljettaja. Kun he ovat keränneet liki ämpärillisen lakkoja kukin lähdemme liikkeelle kohti Valdaita Gaz-merkkisellä kuormurilla. Erittäin pölyisen matkan jälkeen saavumme illan hämärtyessä Valdaihin, puistoalueen toimistolle, jonka lattialla yövymme. Toimistosta saamme käsimme myös kartan johon on merkitty puiston tällä alueella oleva tiestö. Viimeisimmät hakkuut lähimpänä Ileksaa on tehty 1991, pari tietä tunkeutuu hakkaamattomaan metsään vain kahden kilometrin päähän Ileksasta. Jos tilanne on sama myös puiston itäpuolella on pettymys entistä suurempi. On näppärää saada suuria pinta-aloja suojelluksi, kun ne on ensin hakattu.
Matkalla halki hakkuiden, erilaisia ja -tasoisia hakkuuteitä pitkin, nähdään selvästi että lähempänä Valdaita metsä muuttuu taimikoksi tai nuoreksi metsäksi. Välittömästi lähdön jälkeen taas nähtiin pelkkää avohakkuuta, tai rääseikköä, jossa on pystyssä muutamia näreitä siellä täällä eikä hakkuun jälkeen ole sen kummemmin istutettu tai jälkihoidettu mitenkään.
Johtajan pöydän vieressä on marjanpoimuri. Puhelin on erillisellä pöydällä, eikä soi kertaakaan olomme aikana. Mutta se että retkemme on on onnistunut näinkin hyvin venäläisten puolelta, näin lyhyellä varoitusajalla, on mielestäni merkki jostain paremmasta. Ehkä joskus rangerit saavat palkkansa, tuntevat maaston jossa kuljettavat vieraita ja oppivat ymmärtämään myös ulkomaalaisten kosmonauttiturismia, joka perustuu pitkälti tekniikkaan ja kuivamuonaan. Ja ymmärtävät etenkin sellaiset pikkuseikat, kuin että ulkomaalainenkin osaa valita reitin, suunnistaa, tehdä tulet ja ylipäätään tulla toimeen, usein jopa paremmin kuin kaikki "oppaat".
Lähdemme kerran päivässä kulkevalla bussilla Nadvoitshin asemalle, josta pääsee junalle Pietariin. Bussi on osin aika täynnä ja jättää matkustajia tien poskeen. Yhteinen matka päättyy tähän, toiset palaavaat Helsinkiin, minä taas en ole vielä saanut tarpeekseni.
Venäläiset tuntuvat olevan siitä hyviä, että vaikeuksiin ja yllättävien pikkuongelmien ratkaisuun on totuttu. Joissain tilanteissa pieni kauppa, käyttämättömän lipun myynti tms. onnistuu heti, koska venäläinen haistaa säästön ja bisneksen, josta molemmat osapuolet hyötyvät. Suomalainen taas pelkää kuollakseen huijatuksi tulemista.
Kirovsk on kaivoskaupunki tunturien sylissä kirjaimellisesti. Ostan muonatäydennystä ja koetan keplotella itseäni vielä lähemmäs. Eräs mies bussipysäkillä viittoo mukaansa, menemme kahden kaveruksen bussille, he ovat juuri lähdössä, en tiedä minne. Nousen kyytiin, lopulta kaverit heittävät minut Kirovskin kaivokselle, josta on vain muutaman tunnin jolkutus tunturilaaksoa pitkin ylös satulaan ja toiselle puolelle. Kirovskin kaivos on melkoisen maailmanlopun näkymä: tunturista on leikattu palanen, uusia palasia lohkeilee, ja valtavat, ison kerrostalon kokoset järkäleet ovat irronneet tunturista ja liikahtaneet alaspäin. Kuonakasa täyttää laakson. Kestää muutaman tunnin kun selviän tästä sivukivikasasta ja pääsen kyllin etäälle ettei kaivoksen jyske enää kuulu. Kartat ja hyvät vinkit saan eräältä ryhmältä, joka on juuri tullut tuntureilta alas.
Kiipeilen puolitoista vuorokautta 1100 metrin korkeudessa olevalle tunturitasanteelle ja kuljeskelen siellä katsellen alas eri puolilta, eipä hullumpaa. Pistää miettimään, joskus Vihreässä langassa oli juttu että Hiipinällä oli tehty Kirovskissa ydinräjäytys, kun tutkittiin miten ydinräjähde soveltuisi kaivostoimintaan. Eräät venäläiset kertoivat että räjäytyspaikka oli tässä lähellä, jos oikein muistan. Eipä tullut säteilymittaria mukaan. Ylhäältä on varsin mukavat näkymät mm. Akademitskoje-järvelle, jonka rannalle joku on leiriytynyt.
Laskeudun hemmetinmoista kivikkoa alas laaksoon. Alhaalla yllättää sadekuuro joka kastelee ennen kuin saan telttaakaan pystyyn. Seuraavana päivänä kävelen laaksoa pitkin Kirovskiin. Siirtyminen Apatitin asemalta tuntureille tai päinvastoin on niin nopeaa että ei ole mitään ongelmaa ehtiä tunturileiristä samana päivänä asemalle tai toisinpäin. Kirovsk ja Hiipinä tuntuu olevan sikäli näppärä retkikohde.
Jään Kemiin klo 05.39 ihmettelemään jatkoa. Aseman edustalta lähtee bussi jonnekin, sattumoisin se menee satamaan. Nousen kyytiin. Kemin satama, tai rantakylä on kuin Reposaari tai vastaava vanha kalastajakylä. Kolme venäläistä on menossa myös Solovetskiin mutta heilläkään ei ole tietoa kuljetuksesta. Osallistumme Solovetskin luostarin sivukonttuurin messuun, joka jatkuu tuntitolkulla sinisessä talossa. Munkit ovat kuulemma lähdössä Solovetskiin klo 11 aikaan. Aika kuluu Kemin satamakylää ja Vienanmerta katsellessa.
Klo 11 mitään ei tapahdu. Paikalle on saapunut myös eräs puolalainen turisti. Odottelemme, ja klo 13 aikaan lähdemme satamaan. Ränsistyneeltä laiturilta lastaamme tavaroita veneeseen, lapset heittelevät laiturin lahompia osia mereen. Munkki nostaa mutaisen ankkurina toimivan sähkömoottorin pohjasta ja matka alkaa.
Kemin saaristo on kiehtova. Saaret ovat korkeita, eräskin on yli 100 metriä ja ne näkyvät kauas. Matka kestää 2,5 tuntia, kyyti maksaa 50 FIM, mutta sen maksaa ilomielen näin autenttisesta kuljetuksesta. Ikonit hytin nurkassa tuskin olisivat ruosteisen paatin uppoamista tiukan paikan tullen estäneet, taikka mistä sitä tietää, tultiin pyhään paikkaan, munkit hymisevät luostarin ikkunoissa ja remontti isoissa kirkoissa näyttää jatkuneen ikuisuuden.
Ajelehdittuani 1500-luvun muurien katveessa laiduntavien lehmien kanssa pitkin kylää saan idean: järjestän kyydin sivuvaunullisella moottoripyörällä majakkavuorelle, ja sieltä käsin palaan seuraavana päivänä Kremlille, eli kylään. Kyyti on hiukan hankala juttu, mutta onnistuu lopulta autolla. Kolme miestä, Sergei, Viktor ja kolmas, jonka nimeä en muista, sekä Sever-niminen koira ottava 6 dollarilla kyytiinsä ja lupaavat viedä majakalle. Kolmatta kaveria en uskalla verisen käden takia kätellä, koira tunkeaa kanssamme takapenkille, ja on vuoroin etupenkillä. Jouset käyvät pohjassa, auto, lienee Solovetskin ainoita, vetelee viimeisiään, ja bensa loppuu keskelle metsätietä. Sergei hypistelee jotakin rakettia. En voinut uskoa että kaverit lähtevät matkaan vaikka sanovat bensan olevan lopussa, ja loppu se on. Hetken jo tuumaan, että nyt kävi hullusti, mutta sitten vastaantuleva moottoripyöräilijä pelastaa tilanteen ja heittää minut majakalle, rinkkoineni. En todellakaan olisi viihtynyt heppujen kanssa yhtään kauempaa.
Näkymät majakkavuorelta ovat upeat, tosin, vain näköalatasanteen suunnasta, itse majakka on suljettu. Vuoren juurella on suo jolta löytyy lakkoja. Kukaan ei häiritse yöuntani, paitsi yllättävä kylmyys, joka johtunee pilvettömästä yöstä.
Nina tulee moottoripyörällään minua vastaan, kuten on sovittu. Samaan aikaan saapuu miliisi maasturillaan ja tarjoaa myös kyytiä. Päätän valita auton, koska moottoripyörällä on vähän hankala mennä rinkka selässä.
Vierailen Ninan kotona teellä. Hän on jäänyt leskeksi 3 vuotta sitten. Keskustelemme mitä voimme. Sitten käy selväksi ettei saman päivän iltana lähdekään laivoja Kemiin tai Belomorskiin. Täytyy olla vielä yksi yö Solovetskin metsissä. Valitsen mieluummin metsän vaikka talokin olisi tarjolla, sovimme lakkabisnekset huomiseen ja lähden kylille kauppaan.
Solovetskin rannat ja metsät ovat aika upeita, mökkejä ei ole juuri missään, joku kalastajatalo rannikolla kyllä on. Kylästä on syytä mennä kauaksi, jos aikoo leiriytyä, lehmät ja koirat saattavat muuten tulla häiritsemään.
Klo 18 lähtee kaksikin alusta, toinen Aqua toursin risteilylaiva on hitaampi ja toinen, vakiolautta nopeampi, se täyttyy venäläisistä. Päätän mennä nopeammalla, koska on paremmat mahdollisuudet ehtiä klo 22.00 Belomorskista lähtevään Pietarin junaan ja sillä jo seuraavaksi illaksi Helsingissä olevaan bussiin.
Satamasta asemalle on toivottoman pitkä matka, varsinkin jos aikaa on vähän eikä mitään tietoa missä asema. Lopulta selitän eräässä autossa istuvalle miehelle hätäisenä että tarttis päästä junaan, vain 10 min aikaa. Yllättävää kyllä, hän viittoo takapenkille jä lähdemme huristamaan asemalle. Kuka väitti ettei Venäjällä asiat järjesty? Juutumme tasoristeykseen jossa mataa toivottoman hitaita tavarajunia kumpaankin suuntaan. Arvokkaista minuuteista peräti 5-6 valuu hukkaan, mutta asemalle ei ole matkaa kuin minuutin ajo. Maksan miehelle ja kiitän niin hyvin kuin voin todetessani, että koska junaa ei samalla sekunnilla ole asemalla, se on myöhässä. Ehdin jopa ostaa lipun samalla kun juna tulee ja pysähtyy, koskaan en ole Venäjällä nähnyt niin nopeaa palvelua, varsinkaan ostaessa mitään.
Hikeä valuen asetun mukavaan loosiin nukkumaan ja odottamaan 15 tuntia myöhemmin tapahtuvaa saapumista Pietariin. Hemmetin lakkaämpäri taitaa vuotaa.